Kirje lapsuuden kaverille

Hei T,

mitä sulle kuuluu? Aika hurjaa kirjoittaa sinulle näin monen vuoden jälkeen. Onko siitä tosiaankin yli 30 vuotta, kun viimeksi olimme minkäänlaisessa yhteydessä?

Mutta joo, tämä meni nyt heti alkuun aika kliseiseksi. Oikeastaan mun piti kirjoittaman, että muistatko kun kuuntelimme yhdessä Leskisen Syksyn säveltä? Sun sisko oli nauhoittanut sen c-kasetille ja sä soitit sen mulle sen teidän yhteisen valkoisen koulupöydän ääressä. Siihen aikaan kaikilla oli valkoiset koulupöydät - paitsi minulla, jolla ei ollut koulupöytää ollenkaan, koska vain veljeni sai sellaisen meidän perheessä – mutta siis joo, sulla ja siskollasi oli valkoinen koulupöytä. Jompi kumpi teistä oli liimaillut siihen tarroja. Se oli muuten siihen aikaan aika luksusta, sillä eihän tarroja ollut kaikilla - kiiltsikat olivat tavallisia ja tarrat luksusta. Siinä me sitten istuttiin ja kuunneltiin Syksyn säveltä ja oltiin pienen tytön hurmiossa.

Ja tiedätkö, ei se ollut oikeasti Syksyn sävel, jota me kuunneltiin. Olen aina kertonut tarinaa sinusta ja Syksyn sävelen kuuntelemisesta ja vasta aikuisena tajunnut, että tuo biisi syntyi Leskisen päässä vasta sen jälkeen, kun me ei enää oltu yhdessä. Kun näin jälkeenpäin täytän muistini aukkoja, niin luulen että kuuntelemamme biisi oli ”Minkä aamu toi” tai joku muu vastaava haikea viritelmä. Oikeastaan tietyllä biisillä ei ole kovin suurta merkitystä. Merkittävintä minun tarinassani on se haikeus, jota tuo musiikillinen kappale silloin välitti ja jonka hurmiossa me olimme mukana.

Hurmiossa me taidettiin olla aika usein muutenkin. Sun kanssa kokeiltiin kaikenlaista kiellettyä. Sä olit mun pikkutytön elämän ”pahis” eli se kaveri, jonka kanssa rikottiin tabuja. Vaan eihän sitä silloin tiedetty, että kyse oli tabuista. Tehtiin vaan jotain, jonka molemmat tiesi kiellettyksi, mutta joka oli niin tärkeää, että se piti tehdä kiinnijäämisen pelosta huolimatta.

Mä olin usemmiten äiti. Sä makasit mun päällä ja hinkkasit itseäsi mua vasten. Se oli kiihottavaa. Kerran sun sisko tuli huoneeseen, seisoi vähän aikaa ovella ja sanoi: ”Ai, te leikitte taas kotia” ja lähti pois. Me oltiin vähän aikaa noloina ja jatkettiin sitten. En ole varma pääsinkö koskaan loppuun asti sun kanssa, mutta ei se ollut silloin edes tärkeää. Oli vain hetki, jolloin olimme jonkin uuden ja kummallisen portilla emmekä vielä sisällä.

Sun huoneen lisäksi muistan junaradan varren kivikon. Ehkä siskosi yllätysvierailu sai meidät siirtymään suojaisampaan paikkaan, mutta hei! oliko se nyt oikeasti suojaisampi, kun siinä meni kävelytie, autotie ja junarata ja kaikki vähintään kymmenen metrin päässä. No okei, me oltiin vasta alle kymmenen, mutta ne kivet oli kyllä aika kovia. Kuinkahan moni ohikulkija kummastelikaan meidän leikkejä.

Sitten mä muutin toiselle puolelle kaupunkia ja toiseen kouluun eikä me enää nähty. Kävin mä varmaan kerran sun luona, mutta en edes muista olitko silloin kotona. Silti sä olet jotenkin kulkenut mun matkassa nämä vuodet. Se pikkutyttö siis, joka sä olit silloin, et sinä oikeasti. Millainen sä olet tänään? Asutko vielä tuossa samassa kaupungissa vai pidätkö majaasi jossain toisaalla? Mikä sun nimi on? Mitä sä teet elääksesi? Pidätkö siitä mitä teet? Vieläkö sä laulat ja onko sulla vieläkin suuria tappeluita sun ison siskon kanssa?

Mun elämä on asettunut aika lailla niille raiteille, mitä lapsena haaveilin. Mulla on työ, josta pidän ja perhe jonka kanssa elän, rakastankin joskus. Lemmikkejäkin on. Mä olen muuttanut pois syntymäkaupungista ja asun nyt liian suuressa ihmisten keskittymässä. Ei täällä oikeasti opi ketään tuntemaan ja kukaan ei puhu samalla tavalla kuin silloin ennen. Joskus hämmästyn, kun joku tuttu sanoo olevansa samoilta kulmilta kotoisin, mutta hänen puheestaan ei sitä enää kuule. Mitä meille käy, kun menetämme lapsuutemme?

Mä kirjoitan sulle taas joku toinen kerta. Nyt mun pitää ryhtyä valmistelemaan perheen sunnuntaiateriaa. Ajattelin laittaa tänään poronkäristystä. Eka kerta muuten ja joku lapsista sanoo kuitenkin, ettei pidä ruuasta, mutta kaikkia ei voi miellyttää – ei edes joka kerta

sinun

tulpa