Minä - kemiallinen kooste

Minä herätin minut!

Yhtäkkiä minä olin taas siinä. Unen läpi tunsin läsnäoloni ja havahduin lähemmäksi päivän tietoisuutta. Tunsin itseni heti. Miten olinkaan kaivannut minua!

Kaikki oli niin selvää, tämä on todellinen minä. Se harmaa ja nuutunut ei ole totta. Minun ei kuulu näkyä huurteisesta kylpyhuoneen peilistä vaan hyvin kiillotetusta kuvastimesta, jossa on kauniit kehykset. Ja siinä minä olin, kirkkaana ja tuttuna. Koko makuuhuone on täynnä valoa.

Herätin Kiin, kaivauduin hänen kehonsa lämpöön ja kuiskin, että kipu on poissa. Uskotko minua? Melkein vuosi on kulunut kivun huuruissa ja nyt sitä ei enää ole! Puhu minulle! Haluan jakaa tämän hetken.

Ensimmäinen annos morfiinia ja voin unohtaa ehkä-lauseet – tämä aiheuttaa riippuvuutta! Haluan tavata itseni uudestaan. Haluan uskaltaa suunnitella tulevaa ja toteuttaa haaveitani. En välitä siitä, että minä olen vain kemiaa. Mitä muuta olisin?

Kun Kii nukahti, jatkoin kalenterin täyttämistä mielessäni. Enää tuleva ei tuntunut ahtaalta ja harmaalta vaan oli täynnä mielenkiintoa ja viehätystä. Saanko jo nousta sängystä? On niin paljon tehtävää.

tulpa

Minä – ihminen

Hei, haloo! Minä olen täälläpäin! Siellä kirkkaassa ruudussa on vain kuollutta kirjainta, mutta minä olen elävä – vielä.

Ai, pitäisikö minun allekirjoittaa uusi sitoumus hoitokertomuksen saamiseksi. Allekirjoitin jo yhden kuukausi sitten ja tarkoituksena oli, että sinä olisit tutustunutkin tuohon materiaaliin.

”No jopas, täällähän näitä onkin. Enpä ole huomannut katsoa.”

Minä en ole tapaus, potilas enkä koekaniini. Minulle pitää esitellä hoitovaihtoehtoja ja minun kuuluu voida esittää lisäkysymyksiä. Minä haluan käydä keskustelua omasta hoidostani. Minä kaipaan tilaa olla huolestunut ja minä haluan tulla kuulluksi.

Minä olen ihminen!

tulpa

Muistitila

Terve Kapteeni,

tässä taannoin muistelit edellisen sukupolvemme uutta elämänvaihetta, jossa he laittoivat kattilat jakoon. Sinä olit ystävällisesti kantamassa kuppeja ja kippoja ja tekemässä näkyväksi jo kauan sitten syntynyttä juopaa. Hämmästyit, kun kerroin, että minä en muistanut tuota hetkeä. Olin läsnä kanssasi yhteisessä ajassa ja paikassa, tilanne oli merkityksellinen, mutta en olisi muistanut sitä ilman sinua. Tuo tapahtuma oli minulla tallessa, mutta oven sinne olin sulkenut sangen tiukasti. Onkohan minulla jo alkanut olla puutetta muistitilasta vai olenko vain valikoiva?

Olen ollut viime viikkoina rauhaton, sillä yhteyteni ulkomaailmaan on ollut lainakoneiden varassa. Oman kannettavani muistitila ei enää riittänyt kaikelle sille, jonka olen halunnut säilyttää. Huollossa tapahtui kuitenkin jotain. Liikaa virtaa liian äkkiä ja emolevy tuhoutui halvaannuttaen koneen - ja osittain minutkin. Emolevyn odotus ja asentaminen vei aikaa, onneksi vain rajallisesti. Nyt sormeni jo juoksevat eloisasti oman koneeni koskettimilla. Tämä rauhoittaa.

Voikohan ihminen kokea jotain liian nopeasti ja liian voimakkaasti, niin että ovet läimähtävät kiinni ja jättävät muistijäljen tavoittamattomiin?

tulpa

Keskitila

Tiedätkö Kii, olin kuvitellut, että keskihuone olisi ollut jo valmis tähän päivään mennessä. Loin mielessäni tuosta huoneesta talon sydämen. Tilan, joka yhdistäisi kaikki muut huoneet ja jossa harmaa takka lämmittäisi juuri tällaisinä päivinä. Haaveilin metsän vihreistä nojatuoleista ja vaaleasta kirjahyllystä. Siihen piti laittaa kaikki runot. Seiniin maalasin okraa ja lattialle tammea. Pienelle pöydälle kuvittelin lempeää valoa antavan lampun. Seinänkin kaadoin ja annoin lämmön hehkua olohuoneeseen.

Kuluneet vuodet eivät ole antaneet meille paljonkaan valinnan mahdollisuuksia. Arki on mennyt unelmien edelle. Mutta miksi sinun toimesi ovat niin laimeita? Miksi et etene? Mikä sinua pidättelee? Et voi enää olla paras. Osaatko sittenkään suostua siihen?

Luulen kannustaneeni sinua. Ehkä olen kuitenkin vain ollut hiljaa ja jättänyt sanomatta. Mieleni luomat sanat ovat vaativia, niillä täytyy olla tilaa. Minun sisäinen tilani alkaa pian olla täynnä. Sanojen täytyy hengittää, muuten ne tukehtuvat ja minä tukehdun niiden mukana.

Milloin teemme päätöksiä tulevasta?

tulpa

Ihosi ei ole tuttu

Tuoksu on oikea, mutta miksi ihosi ei tunnu yhteiseltä?
Kenen vieressä olen?

tulpa

sprul pa - tulpa

Pieksämäen aseman blues on luotu mielenvoimalla niinkuin tulpa, olento jota ei ole kuin kuviteltuna, mutta joka saattaa tulla todeksi. Tulpan saattaminen fyysiseen hahmoon vaatii harjoitusta ja keskittymistä. Mielenvoima vaatii tahdon voimaa.

Sprul pa merkitsee ruumista tai ruumiillistumaa tai heijastusta tai läsnäoloa. Tuo on tiibettiä, mutta tämä on blogi on suomea ja kiittää Leena Krohnia - kiitos!

Kirje lapsuuden kaverille

Hei T,

mitä sulle kuuluu? Aika hurjaa kirjoittaa sinulle näin monen vuoden jälkeen. Onko siitä tosiaankin yli 30 vuotta, kun viimeksi olimme minkäänlaisessa yhteydessä?

Mutta joo, tämä meni nyt heti alkuun aika kliseiseksi. Oikeastaan mun piti kirjoittaman, että muistatko kun kuuntelimme yhdessä Leskisen Syksyn säveltä? Sun sisko oli nauhoittanut sen c-kasetille ja sä soitit sen mulle sen teidän yhteisen valkoisen koulupöydän ääressä. Siihen aikaan kaikilla oli valkoiset koulupöydät - paitsi minulla, jolla ei ollut koulupöytää ollenkaan, koska vain veljeni sai sellaisen meidän perheessä – mutta siis joo, sulla ja siskollasi oli valkoinen koulupöytä. Jompi kumpi teistä oli liimaillut siihen tarroja. Se oli muuten siihen aikaan aika luksusta, sillä eihän tarroja ollut kaikilla - kiiltsikat olivat tavallisia ja tarrat luksusta. Siinä me sitten istuttiin ja kuunneltiin Syksyn säveltä ja oltiin pienen tytön hurmiossa.

Ja tiedätkö, ei se ollut oikeasti Syksyn sävel, jota me kuunneltiin. Olen aina kertonut tarinaa sinusta ja Syksyn sävelen kuuntelemisesta ja vasta aikuisena tajunnut, että tuo biisi syntyi Leskisen päässä vasta sen jälkeen, kun me ei enää oltu yhdessä. Kun näin jälkeenpäin täytän muistini aukkoja, niin luulen että kuuntelemamme biisi oli ”Minkä aamu toi” tai joku muu vastaava haikea viritelmä. Oikeastaan tietyllä biisillä ei ole kovin suurta merkitystä. Merkittävintä minun tarinassani on se haikeus, jota tuo musiikillinen kappale silloin välitti ja jonka hurmiossa me olimme mukana.

Hurmiossa me taidettiin olla aika usein muutenkin. Sun kanssa kokeiltiin kaikenlaista kiellettyä. Sä olit mun pikkutytön elämän ”pahis” eli se kaveri, jonka kanssa rikottiin tabuja. Vaan eihän sitä silloin tiedetty, että kyse oli tabuista. Tehtiin vaan jotain, jonka molemmat tiesi kiellettyksi, mutta joka oli niin tärkeää, että se piti tehdä kiinnijäämisen pelosta huolimatta.

Mä olin usemmiten äiti. Sä makasit mun päällä ja hinkkasit itseäsi mua vasten. Se oli kiihottavaa. Kerran sun sisko tuli huoneeseen, seisoi vähän aikaa ovella ja sanoi: ”Ai, te leikitte taas kotia” ja lähti pois. Me oltiin vähän aikaa noloina ja jatkettiin sitten. En ole varma pääsinkö koskaan loppuun asti sun kanssa, mutta ei se ollut silloin edes tärkeää. Oli vain hetki, jolloin olimme jonkin uuden ja kummallisen portilla emmekä vielä sisällä.

Sun huoneen lisäksi muistan junaradan varren kivikon. Ehkä siskosi yllätysvierailu sai meidät siirtymään suojaisampaan paikkaan, mutta hei! oliko se nyt oikeasti suojaisampi, kun siinä meni kävelytie, autotie ja junarata ja kaikki vähintään kymmenen metrin päässä. No okei, me oltiin vasta alle kymmenen, mutta ne kivet oli kyllä aika kovia. Kuinkahan moni ohikulkija kummastelikaan meidän leikkejä.

Sitten mä muutin toiselle puolelle kaupunkia ja toiseen kouluun eikä me enää nähty. Kävin mä varmaan kerran sun luona, mutta en edes muista olitko silloin kotona. Silti sä olet jotenkin kulkenut mun matkassa nämä vuodet. Se pikkutyttö siis, joka sä olit silloin, et sinä oikeasti. Millainen sä olet tänään? Asutko vielä tuossa samassa kaupungissa vai pidätkö majaasi jossain toisaalla? Mikä sun nimi on? Mitä sä teet elääksesi? Pidätkö siitä mitä teet? Vieläkö sä laulat ja onko sulla vieläkin suuria tappeluita sun ison siskon kanssa?

Mun elämä on asettunut aika lailla niille raiteille, mitä lapsena haaveilin. Mulla on työ, josta pidän ja perhe jonka kanssa elän, rakastankin joskus. Lemmikkejäkin on. Mä olen muuttanut pois syntymäkaupungista ja asun nyt liian suuressa ihmisten keskittymässä. Ei täällä oikeasti opi ketään tuntemaan ja kukaan ei puhu samalla tavalla kuin silloin ennen. Joskus hämmästyn, kun joku tuttu sanoo olevansa samoilta kulmilta kotoisin, mutta hänen puheestaan ei sitä enää kuule. Mitä meille käy, kun menetämme lapsuutemme?

Mä kirjoitan sulle taas joku toinen kerta. Nyt mun pitää ryhtyä valmistelemaan perheen sunnuntaiateriaa. Ajattelin laittaa tänään poronkäristystä. Eka kerta muuten ja joku lapsista sanoo kuitenkin, ettei pidä ruuasta, mutta kaikkia ei voi miellyttää – ei edes joka kerta

sinun

tulpa